Voi noita nykyrunoja!

Voi noita nykyrunoja,
pihinöitä poikalasten !
Ne on parratta pakistu,
lakki päässä lauleskeltu.
Tuskan tuntien taottu,
varsin vaivalla väsätty.
Liian oivasti osattu,
opin kaikin kaunisteltu.

Voi noita nykyrunoja,
läpinöitä tyttölasten,
pikku piikasten sanoja,
lettipäisten lausehia !
Ne on kaavoitta kasattu,
ilman solmuja sidottu.
Langat lepsuen ladottu,
löysin loimin louskuteltu.

Kait on harvoille haluttu,
kovin pienelle väelle.
Tehty muutaman huviksi,
eikä kaikkien omaksi.
Suvun suppean iloksi,
eikä laajan laulamaksi.

Voi noita nykyrunoja,
virsiä vikaperiä !
Niit on vaikea lukea,
aivan outo ymmärrellä.
Minne reestä retkahtanut
runo entinen ehompi ?
Kunne korjasta karannut,
laadukkaampi lausehdinta ?

Onko lähtenyt luvatta,
vällyn alta vierähtänyt ?
Ojan pohjalle pudonnut,
virsi voihkien huvennut.
Sinne suistunut sulahan,
runo ennen oppimamme,
Väinölän väen tavalla,
kielellä Kalevan kansan.

Sitä ennen miehet lauloi
pärevalkean valossa.
Toki muutkin käyttelivät
tervastiekin tuikkiessa.
Hyvät huonoja opetti,
tuhat tiesivät sanoja.
Vanhat nuorille välitti
aitoja ikirunoja
päivän töiden päätyttyä,
runon tultua tilalle.

Vuosia tuhat eleli
runomitta Väinämöisen,
kunnes koitti aika toinen,
suisti oudoille tavoille.
Tuotti metkut markkinoille,
konekantahan talutti.
Kännykän toi korvanjuureen,
aukaisi tupahan telkun.
Hevon raudasta rakensi,
pollen muutti peltiseksi.
Vielä ilmankin asutti,
raketilla kuuhun kulki.

Taaton laulut lipsahtivat
aivan uusille urille.
Muorin virret vierähtivät
väärille runomitoille.
Putosivat pöydältänsä
kierien tuvan perälle.
Joutuivat mukana muodin
kielelle koruttomalle
päätyen perälle pirtin
lausehelle lattealle.

Hannu Kourula, Kemi.
Tulossa Runorumpu kakkoseen

Etusivulle