KEITÄ HE OVAT?

Ensimmäinen Runorumpu herätti ihmetystä tasokkailla runoilla ja modernilla, tarttuvalla kalevalamitalla. Kysyttiin, ovatko tekijät ammattirunoilijoita.

Räppänän runoilijat ovat paikkakuntiensa parhaita kirjoittajia ja tunnettuja kulttuurin tekijöitä mutta kukaan heistä ei kirjoita runoja työkseen. Toimittajien ja äidinkielen opettajien ohella kirjassa tavataan Suomen kansan koko kirjo duunareista toimitusjohtajiin, opiskelijoista lääkäreihin ja maatalon emäntiin. Iältään he ovat parikymppisestä 86-vuotiaiseen. Tekijät ovat kotoisin Suomenmaan kaikista kolkista: Lapista, Pohjanmaalta, Peräpohjolasta, Varsinais-Suomesta, Keski-Suomesta, Savosta, Karjalasta, Hämeestä ja Uudeltamaalta sekä myös Ruotsista. Rumpulaiset kirjoittavat yleensä muillakin runomitoilla, mutta parhaimmat täysosumansa he ovat mielestäni laatineet perisuomalaiseen kaavaan.

Runojen yhteinen tekijä on aitous. Ne ovat tulleet maailmaan suomalaisen runomitan asussa ehkä siksi, että juuri se pystyy kaikkein parhaimmin ilmaisemaan kansamme tuntoja ja huumoria. Monet sepittäjät eivät ole aluksi itsekään tajunneet runohelmiensä arvoa. Jotkut ovat laatineet eläessään vain yhden nelipolvisen runon, mutta sitäkin levinneempi ja pidetympi siitä on tullut. Runoräppänän aloittava Tuula Notkosen Toyota-runo on juuri tällainen luonnonlapsi.

Suurin osa runoista on kirjoitettu viimeisen 10 vuoden sisällä; jotkut on tehty vasta tämän vuoden puolella ja vanhinkin runo Talvisodan kronikka on vuodelta 1972. Runoista kuultavat yhtälailla viime vuosisadan sotakokemukset kuin uuden vuosi-tuhannen teknologia huuma. Sukupolvet puhuvat runoissa yhteistä kieltä.

Suomalainen runous toimii porukassa. Runoräppänä on jännittävällä tavalla Suomi pienoiskoossa. Se on täynnä pienimuotoisia kansallishymnejä ja nykyajan loitsurunoja, jotka eivät ole tarvinneet tekijöikseen Ikoneja. Suomen hullu ja huumorintajuinen kansa on liian omapäinen laulaakseen vain toisten lauluja. Voiko kukaan ammattirunoilija kuvitella lyövänsä itsensä läpi läskeistä, kotimikrosta tai laivasaunasta tehdyllä runolla? Uskaltaako kukaan heistä haaveilla samanlaisesta suosiosta kuin historian opettaja Tuija Korpinen läskinlähdetysrunollaan? Runorummun säkeet ovat levinneet kulo-valkean tavoin internetissä ja niitä on julkaistu lehdistössä.

Runojen tekijöistä, synnyistä ja niiden poluista maailmalle olisi ainesta omaan kirjaansa ja kansanrunouden tutkimukselle. Ei tältä kansalta ole sanomisen mahti kadonnut. Totuuden nimissä on kyllä mainittava, että mehevin kieli elää maaseudulla vanhem-man väen säkeissä. Nimimerkki Kauko Maa, Sari Mäki-Penttilä ja Antti I.Ikonen ovat kuitenkin esimerkkejä nuorten noususta. Runorumpu kakkosessa on myös keski-ikäisten laulajien osuus vahvistunut. Uusia merkittäviä sanataitureita vain muutamia nimiä mainitakseni ovat Kimmo Leimu, Asko Liinamaa, Raija-Liisa Kianto, Sirpa Pakarinen ja Hannu Kourula. Kirjaan on otettu säkeitä 31 uudelta kirjoittajalta. Nimettyjä runontekijöitä Räppänässä on nyt 66.

Vanhasta kaartista panostaan ovat vahvistaneet mm. armottomat humoristit Mirja Pedersen ja Jaakko Ahopalo, molemmat muuten karjalaisia sukujuuriltaan, sekä loistava elegikko Pirkko Hirvola ja lempeän viisas koivistolainen Senja Mäkinen.

Aiemmasta Runorummusta otettiin mukaan 64 parasta - tai mikä vielä tärkeämpää - uusiin runojaksoihin perustellusti sopivaa runoa. Omat tekeleeni olen kirjoittanut kokonaan uudestaan, mikä olkoon todiste paitsi kalevalarunon plastisuudesta niin myös omasta kehityksestäni mestareiden rinnalla. Pidän itseäni kokeilevana leikkijänä ja haastajana, mutta ennen kaikkea samanlaisena kansanrunoilijana kuin muutkin runo-rumpulaiset.

Räppänän runoja ei ole alunperin tehty kirjojen ja kansien väliin eikä niissä kuulla kriitikoiden haastaminen. Ne on tehty semmoiseksi, että niitä kehtaa esittää naapurille tai vaikka bussissa matkakumppaneille ja muissa tilaisuuksissa, joissa on tavallista väkeä kuulijoina: ne on suunnattu kaikkein vaativimmalle yleisölle, sille joka haluaa ymmärtää sen mitä sanotaan. Tällä en halua halventaa suuresti ihailemiani nykyrunoi-lijoita vaan herättää ajatuksia runouden monipuolisemmasta tulevaisuudesta. Kansan-runous on kaiken runouden äiti, ja se on yhä tarkin kansan tuntojen tulkki. Edellinen Rumpu onkin hankkinut vankan suosion lausujien keskuudessa. Kalevala ja Kanteletar ovat saaneet rinnalleen täysverisen nykyaikaisia kalevalarunoja sisältävän kokoelman.

NYKYAJAN KALEVALA

Teosta viimeistellessäni minulta kysyttiin "Teetkö taas uutta Kalevalaa?" Muistin myös, että Kauppalehti julkaisi vuonna 2000 nimettömänä PC-manauksen, jonka lähteeksi mainittiin mystinen Uusi Kalevala. Valmista Räppänää silmäillessäni kysyn, voisisiko nykyajan Kalevala muunlainen ollakaan? Väite ei ole niin radikaali, kuin miltä se äkkiseltään tuntuu. Kalevalaa luetaan ehkä juuri sen mehevän kielen ja perisuo-malaisuutensa vuoksi. Kalevalan tavoin Runoräppänä on kansanluonteemme käsikirja.

Muinaisissa suomalaisissa ja karjalaisissa yhteisöissä runoilla oli asema, jota nykyihmisen on vaikea ymmärtää. Runoihin, sananlaskuihin ja tarinoihin sisältyi heimomme viisaus, viihde ja henkivakuutus. Runot olivat radio ja televisio, kirjasto, kartta, sähköposti, kovalevy, valokuva ja Raamattu. Tieto, taito ja kokemukset liikkuivat kalevalamitan rytmikaavassa sukupolvelta toiselle kivikauden hämäryydestä digitaaliajan kynnykselle muuntuen ajan tarpeiden mukana. Runo ja sana olivat kulttuurimme perusta. Nyt ei kaikkea tarvitse laulaa runona. Voimme seurata Lemminkäisen harharetkiä iltapäivälehtien lööpeistä ja presidentin neuvotteluja televisiosta. Myytit ja kertomukset haemme mieluusti romaaneista tai elokuvien kertomuksista.

Kirjan valmistuttua ryhdyin leikilläni poimimaan siitä yhtymäkohtia Kalevalaan ja Kantelettareen. Yllättävän monessa runossa elävät vanhat perisuomalaiset myytit ja ikiaikainen kerrontatyyli aina humoristisia viitauksia myöten. Autokuume runossa "kuni urho entisaikain, hirvenhiihtäjä hikinen vahan hieroin valvattiini." Lööpeissä hiihtelevän Lemminkäisen löytää mm. kirjan päättävästä Mediaeepoksesta: "Sensuelli Saija Varjus/ nähty, autettu Nykänen/ sopi, suuteli, pakeni..."

Vielä selkeämmin kirjan yhdistää vanhoihin eepoksiin mehevien nykyajan loitsujen ja häärunojen läsnäolo. Emme voi koskaan täysin ymmärtää Kalevalaan sijoi-tettuja vanhoja myyttejä ja rituaaleja. Kalevalan sideaineena onkin käytetty loitsuja ja häärunoja, jotka kertovat dokumentaarisen tarkasti vanhoista tavoista. Kalevalan ja Kantelettaren käytetyimmät runot ovat juuri näitä tavallisen ihmisen arkirunoja, jotka näyttävät nyt yhtä muinaisilta kuin ehkä Runoräppänä kahdensadan vuoden päästä.

Eepoksen tavoin kirjasta voi löytää mytologisia tasoja ja kehityskertomuksia. Kestääkö Talvisodan ja Karjalan menetyksen kokenut kansakunta toukokuisen kiekkokatastrofin? Mistä haemme tietäjän sanat nykyajassa? Millainen on nykyväinön hiiden hirvi tai lemmennostatus? Kuka lauloi ja kenet laivasaunassa? Onko Bill Gates softan nyky-saatana? Miksi Sampo palautti Pohjolan Ilmarisen miljardeilla jnpp. Tärkein kiinnekohta Kalevalan ja Runoräppänän välillä on kuitenkin yllättäen Vienan Karjala. Jos en olisi vuonna 1993 joutunut vanhan runonlaulaja Stepanie Kemovan lumoamaksi Kiestingin kylässä ei Runorumpuun johtanutta runoprosessia olisi syntynyt. Vienan Karjala heijastuu teokseen muutenkin kuin oman jaksonsa kautta. Vienan Karjala on ollut ovi mielen ja kielen löytöretkelle sekä samalla armoton peili nykypäivän ilmiöille.

Nyky-Suomessa tekniikka on vienyt suullisen ja muistinvaraisen perimätiedon tehtävät; iskelmät ja mainoslauseet ovat kaapanneet perinteisiltä runosäkeiltä paikan ihmisten mielissä. Onkin varsin herkullista verrata kalevalaista muinaisrunoutta uuskalevalaisiin tuotoksiin. Niissä Suomea kohdanneet muutokset kristallisoituvat ikivanhan runokaavan maisemassa. Perinteinen runous on muuttunut melkeinpä terapiaksi, jota harrastetaan lukemalla, ei laulamalla yhdessä kuten ennen. Tosin viime vuosina suosiotansa ovat kasvattaneet erilaiset runokilpailut ja -tilaisuudet, joissa runojen esittäminen on noussut pääosaan. Ehkä alkuun panemillamme ja Vienan Karjalan Ystävät ry:n järjestämillä seitsemällä Kalevala MM-kisoilla ja monilla nykyväinöilmiöstä tehdyillä TV- ja radio-ohjelmilla on ollut myös vaikutusta asiaan? Semmoinenkin ihme kuin erään harras-tajakirjoittaja N:n runojen lukeminen keskipäivän mietelauseina radioissa Kalevalan 150-vuotispäivänä voidaan langettaa puhtaasti kalevalaisen runon uuden tulemisen piikkiin. Ihmiset haluavat uuden Kalevalansa, niin tärkeä Kalevala meille on!

Runoissa ei enää surra miniän kurjaa kohtaloa vaan manataan tielle hyytynyttä autoa tai huollon hyppysissä tuomion saanutta tietokonetta. Itselleni oli varsin huima kokeilu lähteä tutkimaan nykymedian runomitallisuutta kirjan loppuun sijoitetussa Media eepoksessa. Leikilläni voisin verrata runoelmaa 1960-luvun Pentti Saarikosken Katselen Stalinin pään yli ulos -teokseen, sillä niin huikeasti maailma ja sen auktoriteetit ovat muuttuneet neljässäkymmenessä vuodessa. Vai ovatko?

Uusissa runoissa syvennytään myös surun ja rakkauden tuntemuksiin sekä ikuisiin elämän ja luonnon mysteereihin. Jaksoissa Suomen kansan kunniaksi ja Menetetty Karjala heijastuu kipeällä, mutta niin suomalaisen nöyrällä ja viisaalla otteella kansa-kuntamme lähimenneisyys. Silmiinpistävää uusissa runoissa on silti ilon, huumorin ja elämänuskon osuus nykykulttuurin kantavina voimina. Meistä on kasvanut vahva ja itsenäinen kansakunta, joka on ottanut kohtalon omiin käsiinsä. (...)

Vanhat kansanrunot ovat vuosisatojen aikana hioutuneita timantteja, kollektiivisen runokulttuurin hedelmiä. Runojen säeaines oli niissä yhteistä omaisuutta ja runojen tarkka mieleen painaminen sellaisenaan kunnia-asia. Tekijänoikeuksia ei tunnettu. Runojen kopioiminen oli ensiarvoisen suositeltavaa runojen elinkaaren kannalta! Samanlaista pyyteetöntä rakkautta runouteen olen havainnut myös tapaamissani nykykalevalaisten runojen tekijöissä, jotka eivät ole aina suostuneet ottamaan korvauksia runoistaan. Runo on haluttu antaa lahjaksi. Yleensä nykyrunous mielletään yksilölliseksi taiteenlajiksi, jossa runon signeeraus takaa runoilijaksi ryhtyneelle tekijänoikeuslain mukaiset palkkiot.

Viime vuosisadan kansanrunot pysyivät pääosin nimettöminä, vaikka niiden tekijä tai esittäjä usein olivat tiedossa. Elias Lönnrotille runotoisinnot olivat materiaalia, joista koottiin kuviteltu täydellisempi alkuruno. Runoräppänä palaa koodimerkinnästä runojen signeeraukseen, sillä monet Runorummun maailmalle levinneistä runoista hukkasivat matkalla tekijänsä nimen. PC-manauksen tekijäksi tuli "tuntematon suuruus" ja Läskin-lähdetysmanausta käytettiin tietämättä erään naisten lehden markkinoinnissa. Tämä ei tarkoita, etteikö runoja saisi lähetellä ystäville piristykseksi, vaan että julkaistessa nimi on painettava runon alle ja siitä on kysyttävä lupa Runorummun toimittajalta. Tekijänoikeudet säilyvät runoilijoilla ja kirjan tekijällä. Runoja saa lausua vapaasti ei-kaupallisissa tilaisuuksissa, mutta muistutan, että kirjan runoilijat ilahtuvat suuresti saadessaan kuulla teostensa käytöstä tai niiden saamasta palautteesta.

Runoräppänän veistäjä Petri Niikko

Takaisin etusuvulle

Alkusanat