|
Lönruti ja Siltti |
||
| Runoelma kahden suomen kielen suurmiehen, Elias Lönnrotin ja Volmar Schildtin elämästä. Kirjoittanut Urpo Nuorva vuonna 1998 Jaksot |
Lönruti ja Siltti Oli kaksi kielen miestä kynällänsä kyntämässä kirjasuomen peltomaalla, ani köyhällä aholla, jolla kieltämme kotoista valtakielet varjostivat. Olipa toinen tunnetumpi, itse Lönrutin Elias, toinen tuntemattomampi, Siltti Kilpinen nimeltä. Oli Siltin Volmarilla aateliset alkujuuret. Vaikka kasvoi kartanossa herraskaisissa oloissa, oli kuin Paikkarin Elias, samanlainen saapasjalka. Varttui ruotsipoikasesta suoraselkä suomalainen. Miehet lääninlääkäreinä leipätyötänsä tekivät. Oliko piiri pikkuruinen, ala tohtorin ajella? Kokonainen Keski-Suomi oli Siltti Kilpisellä, taipaleita tiettömiä peninkulmat poikinensa. Samoin Sammatin pojalla kaukaisella Kainun maalla. Niin kuin itse Ilmarinen paljan varressa pajassa, niinpä kielikumppanukset sanaseppoina ahersi. Keksi heistä kumpainenkin sata uusia sanoja, jotka juurtuivat iäksi kirjasuomen peltomaahan. Kieliseppo Sammatista aina ahjolla asusti. Mitä puuttui, sen sepitti, elvytteli entisiä, niitä kylveksi kynällä kirjasuomen siemeninä. Satamäärin on sanoja, tutuiksi tulleita tuhansin, jotka Lönrut löytöinänsä kansankielestä havaitsi, siirsi suomemme hyviksi, kirjakielen kunnioiksi. Muut kun kaikki kirjoittivat kynällä teräsnenällä, sulkapa Siltti-lääkärillä mustepullossa pulahti, se kun suihki sukkelasti, jousti miehen mieltä myöten. Niitä aina ukkelilla vesitölkissä tökötti. Tuli virkaportahissa Siltti Kilpinen tutuksi. Niissä Suomi sorrettuna, ottolapsena oleksi. Siltti, poika Pernasaaren, sotaherrojen sukua, otti miekan mieleisensä, perin pehmeäteräisen, voitti sulkakynällänsä ottelut epätasaiset. Miekka pehmyt, pää terävä, sydän lämmin kättä käytti. Kirjoitti koko ikänsä, läpi lääkärin elämän viran vaatimat raportit kielletyllä kielellämme. Moukaksipa morkkasivat, jotkut juntiksi julisti. Herrempäänsä herjasivat, parempaansa parjasivat. Siltti suomea rakasti, palvoi kieltä syrjittyä. Hovikieli suomen kieli Oppi Siltti suomen kielen Pernasaaren poikasena. Sujui suomi vanhemmilta, äiti-Eevalta etenkin. Jos oli kieli, suomen kieli rakas Siltin Volmarille, oli maa ja kansakunta mainiointa maailmassa. Eli Siltti Suomen maalle töinensä ja toiminensa. Syntyi Siltti Laukahassa, isän virkakartanossa. Saipa kastekummiksensa Aadolf Iivar Arwidssoonin, tulisilmän suomalaisen kirkkoherran pappilasta. Aatu valkolakkisena souteli Saravedellä. Illan souti itseksensä, mielen aaltoja asetti. Nousi Aatu aamusella saarnastuolin askelmaiset, vanttera vavahtamatta isän saarnantasijalle sana kallis kainalossa, siitä pätkät pään sisässä, selitykset selkäpiissä, ajatukset aivoissansa. Kutoi saarnakangastansa sujuvalla sukkulalla, kääri kyynärät tukille loistavilla lahjoillansa. Ei hän tyhjiä puhunut, seinähirsille sanonut, noudatteli nuorta mieltä, sykettä oman sydämen. Alas astui Aatu Iivar, eikäpä enemmin noussut. Oli Aatu Iivarilla ohjelma omatekoinen, jolla nukkuvat herätti, torkkuvia toinnutteli. Tuopa juureva julisti, veljellisesti vetosi: -Ruotsalaisia ei olla, venäläisiksi ei tulla, suomalaisia olemme täällä pohjalla omalla. Kerran kymmenvuotisena Pernasaaren kirkassilmä, kirkassilmä suu vakava Arwidssoonin kummipoika löi kuin sattuva salama äiti-Eevan ällikällä. Sanoi leikkinsä lomassa: -Kuule äiti kumma juttu, hovikieli suomen kieli kerran meillä on oleva. Säikähtipä äiti-Eeva, sanatonna katsoi, katsoi. -Mitä lausut lapsi rukka, oli ainoat sanansa tuosta lapsen lausumasta, oudosta otaksumasta. Haastoi poika Pernasaaren, kuten kaukaiset profeetat. Puhui suulla suuremmalla vallan uskomattomia. Kului vain satasen vuotta, sattui sitten kuin sadussa, tahi Piplian sivulla kaukaisessa Kaananissa. Nousi kansa uskalikko kahleriimut katkomalla. Kääntyi lehti historjassa kamarallansa karulla. Ruostui ensin Ruotsi-laiva, nosti ankkurin Venäjä. Loppui keikat keisarilta, herranpäivät Helsingissä. Suomi silmiä avasi, toinnutteli tokkurasta. Omin kourin ruorissansa tunnusteli purjetuulta sata vuotta varhaisemmin Arwidssoonin aikataulun. Lapsen hauska haastaminen, enne kummipoikasensa, kirkassilmän, suun vakavan oli totta onnekasta. Wolmar valkolakkisena laukahaistansa lateli. Kutsui Keski-Suomeansa Ylimoaksi ylhäiseksi. Sillä weänsi wäitöksensä suomiuskoisten lumoksi, mutta keikarinoloiset hienokselta hirnakoitsi. Kuuli Wolmar kummistansa, kättä löivät Tukholmassa. Näki painetut sanansa, jäähtymättömät, jämerät. Niitä vieras virkavalta katsoi alta kulmiensa, kunnes hääti häirikkönä miehen maastansa omasta. Maksoi kuumista sanoista, niistä maksoi maanpaossa Aatu Iivari ikänsä saamatta Saravedelle. Sillä siivet leikkasivat, saksivat sanasepolta, vaan ei kuumilta sanoilta, lentäviltä lausehilta. Tulipa tulisanoista kummipoikansa povessa oras vallan oivallinen, kasvu kaikeksi iäksi. Keski-Suomi Savu siellä, toinen täällä sangen kaukana saloilla. Oli pirteillä sijansa niin kuin kynnen raapaisuina. Siellä sitkeät asujat Keski-Suomea kesytti. Jotkut pirtin pikkuruisen loivat taatuksi taloksi mäelle kylän aluksi tiettömälle taipalelle konttiselkäisten kävellä, pitkospuita pistätellä. Siellä peltotilkkusia viljakasvit vierastivat, siellä kun hiipi köyhän kauhu, halla usvahattuinensa. Siellä harvoin selvän leivän köyhä söi koko ikänsä, ainut kyytinsä kylälle purilailla kirkkomaahan. Vaati sitten valtasuonet Keski-Suomessa sijansa. Ratasteitä raivasivat virkapostin viemiseksi. Häme härkämaiseminsa jopa siirrähti lähemmä. Vaaksan Vaasakin likeni mennä tietä markkinoille. Meni tervat terhakasti, tuli suolat sukkelasti helpommin hevosjonossa peninkulmien kulussa. Vaati sitten valtaväylät kievareita kiertäjille, talot matkan taittajille, tallit huoata hevosten, Näki oudot, kuuli kummat siellä korpien eläjä, röökynöitä röyhelöissä, herroja hepenissänsä, teki totta postin torvi, paimentorvea paremmin. Raikkui tuolla, raikkui täällä, vuoret kalliot kajahti. Soitti niin kuin Pipliassa Joosua muurilla Jerikon, Eikä ollut pienin ihme käydä käymälän ovella. Itse kyykyt kyyristellyt tunkiolla taivasalla, näki penkin reikinensä, kamarin katonalaisen istuskella yksinänsä tahi ystävän keralla. Jyväskansa kaupunkinsa järven rannalle rakensi. Pätkä Vaasan postitietä, parvi pikkuinen taloja, värkit kaupungin vähäisen, väki puolisen tuhatta. Oli kirkko kaupungissa, kirkko kirkkoherratonna, kappelinen kansan tulla kappalaisensa keralla. Oli tontti koulun nousta, tontti tyhjä tykkänänsä. Yksin vartoi vankihuone, ainut julkinen rakennus. Schildt sen risti vankilaksi oman päänsä päätöksellä. Pani pikkuista paremman nimen tuomitun tuvalle, jossa olla kantamassa ristin rikkomuksestansa. Yksin katsoi kaakinpylväs Mäki-Mattisen mäellä. Sinne piiskansa kipeät kesät kasvatti Lutakko sääskiparvet seuranansa, itikat itkuvirsinensä. Jos vain nuurui nurkassansa Jyväskaupungin asuja, eipä ollut saapusalla sairashuone sairastella. Sai vain Vaasassa apua matkan mittavan takana. Kun tuli sairasten tupanen, Jyväskansalle omansa, heti sille Siltti heitti nimen mielensä mukaisen, sairashuonetta paremman, senpä risti sairaalaksi. Kun sai rantamaisemansa Jyväskansa kaupungiksi, lähti sinne lääkäriksi nuori kiltti Kilpis-Wolmar, uupumaton uurastaja vuosikymmenten kulussa. Tiesi keskisuomalaiset kaikki lääkärin omansa, Ähtärissä, ääripäässä, Viitasaarella samaten, kaikki kangasniemeläiset, Jämsän äijät ämminensä. Tunsi kansa Kilpis-miehen, kasvoistansa, korvakuuloin kautta Siltin läänin suuren, pitäjissä pitkin poikin myötätuntoisen tulijan, virkamatkojen tekijän, rokotusten tarkastajan, kuntalaisten kuuntelijan. Onpa lantilla tarina, pennien pesämunalla. Oli kirkas, kiiltäväinen, hopeainen, hohtavainen viisikolmattakolikko, pennisten pesämunanen, jolla suorin Schildtin maksun, taksansa tavanomaisen. Raha vaarin kukkarossa, raha muorin liinasessa, kunnes keskisuomalaiset kolikon siltiksi nimesi. Siltti vaarin kukkarossa, siltti muorin liinasessa, Schildtin taksa säntillinen läpi lääkärin elämän. Jättipä oman osansa, ratki köyhälle rahansa, antoi vielä viemiseksi rohdon köyhälle rahatta. Schildt, hän Suomea rakasti, Ylimoatansa ylisti. Tunsi kansan kaikkinensa, iloinensa, vaivoinensa. Eli niin kuin yksi heistä, vaikka tausta aatelinen. Kun jäi äijän virkatoimet, rakastetun, rahvasmaisen, kuului kärryjen kolina, kolkanlahtisten taholta Kiiri myötäiset kovemmin, vastaisissa vaimeammin. Tuli kyytiä kysyvät, matkalaiset kirkonmäeltä. Lähti toinenkin hevonen, kun ei yksi kyllin ollut, eikä kahta kolmannetta tiellä juhlatunnelmassa lähetystön lähtiessä Jyväskansan kaupungille. Meni uskotut ukolle, tykö työstä lähtevälle salomailta Saarijärven kärrykuormin kiitoksille. Ajelivat arvokkaasti keväisissä maisemissa läpi koivikot koreat, alla läikät Lannevettä. Huusi kuovi pellon yllä kevätvärssynsä väkevät, toisti ihmisen ikävän täällä taivon kannen alla. Kohta sitten naurahdukset helapäiset pärskähteli. Ukko uuttera puhutti, Kilpislääkär kerrotutti, saman kun tien hän taivalteli hattu keppinsä nenässä, laski kaikki askelensa virstanpylvästen välillä. Häntä sääli ikkunassa emännäinen itseksensä: -Voipa tuota tohtoria, meijän Siltti-lääkäriä, kun on virstan vääntäjänä peninkulmat kulkemassa lääkärlaukku olkapäällä, helle suuta kuivamassa. Suotta muori surkutteli, Siltin vaivoja valitti. Siinä Kilpinen vaelsi halustansa hauskan matkan. Tuli tarkastukseltansa, kaartilaiset katsomasta, pani renkinsä edelle hevosella helpommasti, tuli itse jälkipuolin kerran yöpyen välillä, puhutteli poikasia, koirille nimiä keksi. Ajoi juhlatunnelmassa pitäjän puolesta puhujat Siltin portista sisälle, Kilpiselle kiitoksille. Häntä ystävälliseksi saarijärviset ylisti. Meni Siltti aikanansa niin kuin ihmiset menevät, Jätti jäljelle sanansa, keksintönsä kelvolliset, jotka suussa suomalaisten, sekä aivoissa asuvat kysymättä kenpä keksi, kuka ensiksi esitti kirjakielemme sanoiksi, aukkopaikkojen avuiksi. Lönruti ja Siltti Jyväskaupunnissa Lähti Lönrut läänillensä määränpäänänsä Kajaani. Lahtis-laivalla ajeli Päijännettä päästä päähän, Lahtis matkansa lopulla Äijälän salmessa älähti, Jyväsjärvellä jylähti, sitten laiva laiturissa. Kävi kuulu konttiherra Jyväskaupunnin katua, tuiki tuntemattomana saapasjalka saattajatta, kiersi Kauppiksen lätäköt, läjät markkinahevosten, kunnes kutsui Siltin portti mennä ystävän pihalle. Tilda-rouva tietämättä, Lönrutia tuntematta neuvoi paikaksi pakarin, tupasen pihan perällä odotella oudon miehen, kunnes tohtori tulisi. Tohtoritpa toisiansa tovin päästä tervehtivät, sylipainiksi panivat, iloissansa istahtivat. Oli kuoma kumpainenkin kynänikkari etevä, suomen puolesta puhuja teoissansa, toimissansa. Istui veikot vieretysten uunipenkillä pakarin. Tuoksui yllä tuore leipä, varras herkkuja katossa.,. Varras, niin kuin vartijana reikäsilmin katsomassa, mikä lie äijä miehiänsä, kuka kumppani isännän, puhuvatko puut ja heinät, vaiko antoisat asiat. Vieras vaateparrellansa Siltin huomion herätti. Sitä katsoi silmillänsä, sitten suullansa saneli: -On on sarmi sarkatakki ylimmällä ystävällä. Tuopa on kaunis kaupunnissa, lämmin läänillä ajella. Kysyn varsin varmemmaksi, kuka saksi, kenpä neuloi? Sanoi Karjalan kävijä, laulattaja lasketteli virran verkkaisen tavalla, varsin vaatimattomasti: -Takki on omatekoinen saama Sammatin tuvassa. Sanoi kiltti Kilpis-Volmar, kaupuntinsa kuulu viisas: -Harsit haavat Kainun maalla, puukonpistot pohjoisessa, takin ennätät tekaista etelässä käydessäsi. Mitat annoin jo minäkin, vaivasinpa vaatturia. Vaate on jo vaatturilla, sarka saksiniekkasella. Katsoi Lönrut Volmaria. Piti pitkätukkaisesta suomipellon kyntäjästä, hiukan hassusta ukosta. Mietti uutta kuulemaansa, vatvoskeli vaatturia. Keksi siitä keskustella, sitä Silttikin odotti, Antoi merkkiä aluksi jutun juureksi Elias: -Kuulin uutta utsimatta, sanan sattuvan totesin. Onpa varttunut varasi, sanat suomiarkussasi. Siltti vyötti röijyänsä, sitoi vaatetta sinistä, varusti vuosien ikäistä hamppunuoran pätkäsellä. Elias piippua piteli. kukkaroa kutkutteli, kopan täytettä keräsi, viihdykettänsä viritti. Hetken tullen Siltti heitti, kannanottoa odotti: -Onko varsin vaatturini, äsken saamani sananen kunnollinen kuultavaksi, suulla lausua sulava, ettei koske korviasi, heitä kieltä kiemuralle? Katsoi Lönrut Kilpis-miestä ylen ystävällisesti. Lausui laatu laulattaja, isä eepoksen esitti: -Onpa siinä oivallusta, keksintöä kelvollista. Olen valmis vaatturiksi, kunhan saksin sarkahousut. Muut lie vielä räätäleitä, sitä vanhat vaatinevat. Onko muutakin muhinut, itänyt isännän päässä? Oli muutakin muhinut Keski-Suomen keksijällä. sekä pientä että suurta, ylilettä yllin kyllin. Ylile on yksi niistä Siltin luomista sanoista, jotka jäi kuin Jämsän äijä, yksin syntyi, yksin kuoli. Suori Siltti suortuvia, vatvoi viisipiikkisellä, antoi hoivan ainokaisen komealle kuontalolle. Kun oli vieraita tulossa. Saipa solmia Matilda nauhasta soman rusetin alle aataminomenan, kaulallensa kaunistuksen arkiröijylle avuksi. Kalevalan suuri kaunis, itse Lönrutin Elias muista vielä muistutteli idätyksistä isännän. Volmar Styrbjörn vastaeli, hiukan empien esitti: -Kun sai vaatturi-sananen suosiosi suurenmoisen, liekö toinen toista maata, sinoniimi suutarille, kysyn kielimestarilta, ajatusta auktorilta tästä pääni päätelmästä, aivohomman ansiosta: Soma on työnsä suutarilla, keinot kenkämestarilla, pikilangan pistäjällä. Kutsun häntä kenkuriksi. Mitä suutari sanoisi, mitäpä sinä, Elias? Tuli pieni tuuman paikka, hetki hiljaista oloa. Tuntui uuni kuuntelevan, varras vierasta vakoili, nauttisiko nauramalla, vaiko tyynenä pysyisi sanan hauskan kuultuansa, kieliherkun Kilpiselta. Pysyi tyynenä Elias, aprikoitsi ankarasti vastausta vaikeata Siltin luomasta sanasta, vähän väärästä vaosta, pikkuisesta pielloksesta suomipellon kynnännässä, sanan saannissa arassa. Lausui viimein lauhkeasti, sanoi sauhujen lomassa: -En ole suutarin sukua, eikä neuvoni vakava. Suutari on suuri herra, sekä arka arvostansa. Kun koetat kepillä jäätä, kautta rannan, kuomaseni, suosittelet suutarille keksimääsi kenkuria, jos ei hihnalla hipaise, eikä pistä naskalilla, kenkuri on kelvollinen, ehkä suutari parempi. Kuului kapsetta kavion, hirnui Siltin Silkkimusta. Rouva helmoja kokosi pihan poikki tullessansa. Näki kummia Matilda, kuuli vielä kummempia. Urpo Nuorva, Jyväskylä 1998 Vienan Karjalan Ystävät ry:n sivuille Runorumpu -teos |
|
Saapasjalka Sammatista
Tänä vuosituhannen viimeisenä vuotena, Elias, on jälkimmäisen Kalevalasi ikä sataviisikymmentä vuotta. Viisi sukupolvea sitä on lukenut. Mutta mitenkähän sen lukemisen kanssa kaiken kaikkiaan on? Muuttuukohan se lukemattakin se hyvä kirja viisauksineen suomalaiseksi sivistykseksi?
Kajaanissapa on nimellesi pyhitetty instituutti, Elias. Siellä sinusta kuuluu äskettäin tehdyn väitöskirja, Elias Lönnrot Kainuun ja Karjalan parantajana. Mitähän tuollaisesta osaksesi tulleesta huomiosta sanoisit? Niille pojille, jotka sinua merkkipäivänäsi kultatuolissa kanneksivat, lausuit painavat sanasi: So so pojat, laskekaahan jo alas. Ei paska punniten parane.
Tarkastettavaksi esitetystä väitöskirjasta kuulutti maan valtalehti. Vaaksan korkuisessa ja puolentoista levyisessä referaatissa painotettiin sellaisia ominaisuuksiasi, joita yleensä tunnetaan vain vähän tai ei ollenkaan. Tutkija kertoo, että Kalevalavuotenasi 1835 panit viinaan sata ruplaa. Lehmiksi muutettuna tuo raha olisi tehnyt viisi sarvipäätä tai nupoa. Ominaisuuksiesi esittely jatkuu tutkimustiedolla, että sinulla oli kajaaninvuosinasi kolmekymmentäviisi naissuhdetta. Vuonna l837 on nimesi kohdalle rippikirjaan viety tytär Maria Stina. Siitä merkinnästä kyllä tutkija päättelee, että se voisi olla kirjaanviejän, pastorin, lipsahdus (eikä sinun).
Muistan tässä sinua ja sanomistasi: -Kyllä saisi maailma ainakin kolmeen kertaan mennä nurinniskoin ennenkuin minulta uni menisi.
Oli sinulla kaksi Mariaa, Elias. Heistä ensimmäinen, vaimosi, kuoli lähes kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Saatoit hänet Nurmijärven kirkkomaahan kuten nurmijärviset leskeksi jääneet isäntämiehet vaimonsa saattoivat. Istuit suitsissa hänen arkkunsa kannella. Sitten kuoli jälkimmäinen Mariasi, tyttäresi, sitten Elina sitten Thekla. Sinulle jäi kuitenkin Ida.
Lohdutit Runebergeja heidän kohtaloissaan. Samoin August Ahlqvistia. Kaksi hänen poikaansa oli kuollut, molemmat samana päivänä.Tämä oli kärsimysten maailma, on nyt ja niin kai edelleenkin on. Mutta sinä olit, ja Kalevala on. Se on nyt 150 vuoden ikäinen. Siitä ja sinusta olen tehnyt juhlalaulun.
Urpo Nuorva