Lönruti ja Siltti
Urpo Nuorvan suuri Lönnrot-runoelma
Julkaistu Runorumpu -teoksessa 1999
Teoksen käyttö ja kopiointi ilman Vienan Karjalan Ystävät ry:n lupaa kielletty
Kirjoittajan esipuhe runoelman lopussa

Runoelma kahden suomen kielen suurmiehen, 
Elias Lönnrotin ja Volmar Schildtin elämästä.
Kirjoittanut Urpo Nuorva vuonna 1998

Jaksot 

Saapasjalka Sammatista
Kalevalan kaunis suuri
Vaatturin Elias
Paikkarin Eliaksen kerjuumatka
Lenrutin rohvessoori
Elkan on saatava lukea
Elias tohtorin takissa
Lönruti ja Siltti
Hovikieli suomen kieli
Keski-Suomi
Lönruti ja Siltti Jyväskaupunnissa


Kalevalan kaunis suuri 

Alkoi pienestä alusta, 
Agricolan aapisesta 
kasvu Suomen kirjapuulla 
kielellä ikiomalla, 
jota kirjakeinonansa 
aniharvat harrastivat. 

Kalevalan kaunis suuri, 
sinä, Lönnrotin Elias, 
näitpä unta onnekasta 
laulun aarnivalkeoista. 
Uskoit unta nähtyäsi 
runot saavasi kerälle, 
somat laulut sommelolle, 
sekä kelkalla kotihin, 
niistä kirjan työstäväsi, 
eepoksen omatekoisen, 
oksan Suomen kirjapuuhun, 
lauluoksan oivallisen, 
jolta sankarit sanovat, 
kirjapuustansa puhuvat, 
sekä miehet että naiset, 
kansan lapset laulavaiset. 
Ilon laulavat iloissa, 
huolet murhepäivinänsä. 
Senpä lauluissa sanovat 
sydämestänsä syvältä, 
mitä on ihmisen elämä 
täällä taivon kannen alla, 
Luojan luomalla alalla, 
käden alla Kaikkivallan.

Vaatturin Elias 

Kuka souti kätkyessä 
tuolla Freedi Lönnrotissa? 
Eliasta kätkyt souti, 
aarrettansa halpa tuutu, 
kääröänsä kultaisinta 
Paikkarin torpan lattialla, 
tuolla Suomen Sammatissa, 
pitäjässä pikkuisessa. 

Koki perhe Paikkarissa 
ani harvat onnenpäivät. 
Perhe suuri, pelto pieni, 
tulot vaatturin vähäiset. 
Yksin lypsikki Ihana 
karjaksi asti kasvamatta. 
Siellä poikanen Elias 
varttui sarjan keskimmäisnä. 
Kun oli varras leivätönnä, 
tiinu vallan taikinatta 
hongan oksalle Elias 
otti kirjan leiväksensä. 
Mikä konsti koulutielle? 
Varat kiertäen keräsi, 
hankki leivän laulamalla, 
virsin viljakappasensa. 
Jalkapohjat tervattuina 
matkat tarpoi teinipoika. 
Tuli sitten tuttavaksi 
herrasperheissä peräti. 
Niissä nuoria opetti, 
jälkikasvua valisti. 
Luki itse lääkäriksi, 
virkamieheksi visuksi. 

Ryhmysauva kourassansa, 
kontti tuohinen selässä 
läksi lenkille Elias 
kauas Karjalan saloille. 
Soitti siellä huiluansa, 
tytöt luoksensa tulivat, 
sekä poiat jotta piiat, 
varovasti vanhemmatkin, 
silmin suurin karjalaiset 
soittomiestä katsomahan. 
Kysyi Lönnrot laulajia, 
etsi virren virkkajia, 
että saisi kuullaksensa, 
paperille pannaksensa 
virsiherkut viemisiksi, 
laulut lahjoina hyvinä 
koto-Suomen kummastella, 
ihmistemme ihmetellä, 
miten miehet Karjalassa, 
naisetkin rajan takana 
lauluarkun aukaisivat, 
virret virkkoivat ihanat.

Mikä kiehtoi kiertäjäksi, 
lääkäriä lähtijäksi, 
runoille rupeajaksi, 
Karjalan vaeltajaksi, 
rämeikköjen rämpijäksi, 
korpien koluajaksi, 
kansan köyhän kuulijaksi, 
näkijäksi nälkämaitten, 
lutikoitten laskijaksi 
yöpaikoissansa pahoissa, 
nuotiolla nukkujaksi, 
havuilla havahtujaksi, 
eväsleivän taittajaksi, 
opaslapsien iloksi, 
kuolonvaaran vaanimaksi,
kevätjäitten järkkyessä, 
vihan alla viipyjäksi, 
miesten keljujen kylässä? 

Kuuli kutsun kuolevilta, 
lauluilta lakastuvilta, 
urinan unohtuvilta, 
valituksen vaipuvilta. 
Runot vanhojen varassa, 
muistissa pois muuttavilla. 
Kulki laulut kuulemassa, 
tallelle taluttamassa, 
laulut ylhät, laatuisimmat, 
runot ruhtinaallisimmat. 
Kansallensa kallehimmat, 
jälkipolville perintö.

Paikkarin Eliaksen kerjuumatka

Oli Fredrik Lönnrotilla 
torppa rantatörmäsellä. 
Tuuli aaltoja ajeli, 
katsoi honka korkealta. 
Aitan porrasaskelmalla 
istui poikanen Elias. 
Vuoli pilliä pajusta 
linnunlaulu korvissansa. 

Äiti-Riika askaroitsi 
hieman jauhohinkalolla. 
Toivoi koolle kourallisen, 
ehkä kaksi kahmaloa 
väellensä puuroksia 
iltaiseksi atriaksi. 
Laarin pohjalta lakaisi, 
pyyhki siipipyyhkimellä, 
pyyhki ennen pyyhkimäänsä, 
ennen laastua lakaisi, 
eikä kartu kourallista,
hyppysellistä hyviä. 
Sai vain itkun iltaseksi, 
mieliharmin yötä vasten. 
Oli leivät ennen syöty, 
leivät pettuiset katosta. 
Yllä varras leivätönnä, 
alla nälkäiset asujat.

Oli muukin ongelmainen, 
pulma Paikkarin väellä. 
Työnsä vaatturi unohti, 
piti juomapäiviänsä. 
Neulan, saksien sijalla 
rakas viinalekkerinsä. 
Ällin tärväsi humala, 
juonitteli juovuksissa.
Hääti joskus Freedi-rukka 
alta orsien omansa. 
Viipyivät he viikon, kaksi 
pakosalla Paikkarista. 

Oli aika armotonta, 
elo maassa turvatonta. 
Sota ruoski Suomen maata, 
vainon vaivat itkettivät. 
Tuli nälkä tuttavaksi, 
kysymättä kynnykselle 
potremmissakin taloissa, 
kuin oli torppa vaatturilla. 
Näytti nälkä jo monille 
mieron tietä sormellansa. 
Eipä ensi näyttämällä 
menty kerjäten kylille, 
mutta nälkä kypsytteli, 
pani leivän pyytäjäksi, 
vaati tielle vaikealle, 
joukon jatkoksi pakotti. 

Oli lähtö Paikkarista 
Elias-pojalla edessä. 
Laittoi äiti lapsellensa 
laukun hennolle olalle. 
Pala kumma kurkussansa, 
povessansa outo tunne 
kuunteli hän, eikä kuullut 
äidin itkuista puhetta. 
Tiellä muisti matkalainen 
neuvot mieron taipalelle: 
talot kulje Tammelassa, 
sitten Turkua tavoita. 
Astut Luojan auttamana, 
käden alla Kaikkivallan. 

Kulki joukot kummalliset, 
nälän saartamat samosi, 
niissä yhtenä Elias 
tarpoi paljasjalkaisena 
laukku laihalla olalla, 
hymy kuollut huuliltansa. 
Ovelta kun meni ovelle 
tuiki tuntemattomalle, 
ei saa lapsi lausutuksi 
asiaansa ankeata. 
Oli kuin kieli salvan saanut, 
nyki ääni nyyhkytyksin. 
Oli veljiä ikävä, 
kaiho siskoja omia, 
vaiva olla vanhemmitta, 
tuska kaukana kotoa. 
Muisti nurmen nukkapäisen 
jalan alla Paikkarissa, 
kutsui honka kultalatva 
kultaiselle oksallensa. 

Jopa poikanen palaili 
vaelteli valtatietä 
kera joukon jonkinlaisen, 
kaltaistensa kantapäillä. 
Matka vaivasi, väsytti, 
kesähelle suuta kuivi. 
Viittoi kaivo vintillänsä, 
salskealla salkopuulla 
luokse joukkoa janoista, 
rahvasta rahattominta.

Tulipa ryssiä tusina, 
kasakoita kaivon luokse 
hevosilla hiestyneillä, 
ravakoilla ratsuillansa. 
Oli miehet miekalliset, 
partanaamaiset kasakat, 
kauhu kaivolla samalla 
pyytöläisille peräti. 
Heti niinkuin heitettyinä 
lakosivat laihomaahan. 

Kaivon kannella Elias 
kastoi juuri kasvojansa. 
Kasvot kaivoämpärissä 
viivähtipä viimeiseksi. 
Iivana, ilkikurinen 
heti päänä päsmärinä. 
Eliaksen säikäytti 
haavanlastun kaltaiseksi. 
Näki keinun kelvottoman 
kaivonvintissä kamalan. 
Nosti partainen kasakka 
Eliaksen salkopuuhun, 
jalat ämpärin sisälle 
vesin kylmin kylvetellä. 

Partio pahankurinen 
ilkkui hetken ympärillä, 
kunnes keksi kelvottomat, 
sotamiehet mielettömät 
leikin lapsella aralla, 
pelosta kuin kuollehella. 
Laski kauheat kasakat 
Eliaksen empimättä 
alas kaivon aukon kautta 
kiikkerässä kiikussansa.
Päivä, muille paistavainen 
sammui Sammatin pojalta. 
Oli heljä heinänkorsi, 
ihmislapsista ihana 
äitiraukan tietämättä 
hyisen kuoleman sylissä. 

Vaan ei kuollut kullannuppu, 
mennyt Tuonelle Elias. 
Vetivät vesirajasta 
korennolla korkealla 
lapsen alle aurinkoisen,
vaaran paikasta pahasta. 
Siinä Sammatin Elias 
tovisen sai toinnutella. 
Heitti sitten henkselistä 
laukun laihalle olalle. 
Pienin askelin palaili, 
astui Luojan auttamana. 

Kun tuli tutuille maille, 
elpyi mieli matkalaisen. 
Tutun kun kuuli karjankellon, 
sepä poikasta paransi. 
Kotipellon pientarella 
ilo askelet kevensi, 
kutsui honka kultalatva, 
luikkasi lukupetäjä. 
Tervehti tupa matala, 
sekä istujat tuvassa, 
äidin hellän silmän alla, 
laukun laskemasijalla.

Lenrutin rohvessoori 

Saipa kerran Sammatissa, 
Karjalohjan kappelissa 
kinkerkansa ihmetellä 
lukemista luistavaista. 
Seisoi pastorin edessä 
tutkittavia tusinat, 
sekä suurta että pientä 
sekalainen seurakunta. 
Heistä pieninnä Elias 
seisoi kuusivuotisena.
Pappi pöytänsä takana 
istui arvovaltaisena, 
kauhu kankealukuisten, 
pöydän allekin panija, 
istui ihmekirjoinensa 
pyhän Piplian keralla 
hanhensulka sormissansa, 
mustepullo puolellansa. 

Ristin pappi ripsahutti, 
tahi viivansa vetäisi, 
tutkittavan tuntomerkin, 
merkin ansion mukaisen, 
joka kiitti tai häpäisi 
kirjan siistillä sivulla. 
Katsoi pikkuinen Elias 
sivullansa seisovata 
miestä kinkerituvassa, 
lukuspirtissä pisintä. 
Näki nyrkit kuin kurikat, 
tuppiroskan ronkallansa. 
Olipa otsa korkealla, 
kasvonsa katon rajassa, 
vaan ei luistanut lukunsa, 
kirjaviisaus vironnut. 
Kasvot hehkui hiilloksena 
pastorin patistellessa. 
Polvet koljatin kolahti 
vasten pirtin lattiata. 
Piti mennä pöydän alle, 
häpeäpaikalle hävitä. 
Vaan oli huone huononlainen, 
pieni pitkäraajaiselle. 
Hetken pöytä heilahteli, 
mustepullokin putosi. 
Sitä tyhmät tyrskähteli, 
myötämielet päänsä painoi. 

Oli vuorossa Elias 
isä-Freedin innostama, 
näytön paikalle panema 
Paikkarin torpan kunniaksi. 
Naapuritpa naurahteli 
lapsen tuomista esille, 
pitivät Freediltä pilana, 
kylähullulta hupina. 
Luki Elkka lukkarille, 
pajatteli pastorille, 
Svebiliustansa veteli 
pitkän kirjan pistätteli, 
satakielenä saneli 
puustavia puuttumatta. 
Luki käskyt Lutterilta, 
sekä rippiä selitti. 
Näytti pappi Pipliasta, 
värsyt kirjasta pyhästä, 
luisti siitäkin lukunsa, 
solui solmun tuntumatta. 

Oli kuin pappina Elias 
kansan vaiti kuunnellessa. 
Siinä muorit siunasivat, 
vaarit päätä nyökkäsivät. 

Lähti viesti vierimähän, 
sana kaunis kulkemahan 
tuolla Suomen Sammatissa, 
Karjalohjan kappelissa. 
Tuli kinkerituvasta, 
lukuspirtin lämpimästä 
pienen kirkkosen mäelle, 
kappelisen kartanolle, 
sieltä Sammatin kylille, 
sangen pienille savuille, 
harvoin reessä raanun alla, 
kaunihimmin kannaksilla, 
laski suksien latuja, 
kelkkateitä tallusteli. 
Tuli pirttisen pihalle, 
lumet kengistä kopisti, 
seisoi hetkisen ovella, 
sitten penkille peremmä, 
tahi takkavalkealle, 
kohme vielä kourissansa. 
Suli huurre huiviltansa, 
purat parrasta putosi. 

Kun oli uutta utsiskeltu, 
kuulumisia kysytty, 
tuli huivin huppelosta, 
takin sarkaisen salasta 
uusi kumma kuuluminen, 
viesti kinkerituvasta, 
sana kaunis kappelilta 
pienen kirkkosen mäeltä, 
että onko teillä kuultu 
lukuspirtin pikkuisesta, 
miten kinkerituvassa 
Fredrikin ja Riikan poika 
katkismusta kalkatteli, 
ulkoluvulla lumosi. 
Luki Piplian sisältä 
vaaksan kirjasta pyhästä, 
minkä kiivas kirkon herra 
näytti sulkapännällänsä, 
luki pasmat paikallensa 
värsyn laisin vääntymättä. 
Oli kuin pappina Elias 
kansan vaiti kuunnellessa. 

Tuli takkavalkealla 
hetki harrasta oloa. 
Sitten muorit siunasivat, 
vaarit päätä nyökkäsivät. 
Lausui painavat sanansa 
eräs päänsä päätöksenä: 
On on poika Lenrutissa 
rohvessooriksi sopiva.

Elkan on saatava lukea 

Isä neuvoi neulatyötä 
pojillensa Paikkarissa. 
Oli ollut vaattureita 
varhemminkin Lenruteissa. 
Henrikki, vanhin veljeksistä 
jopa ammatin osasi, 
kävi miehestä mitassa, 
sekä työssä vaativassa. 
Oli Paikkarin tuvassa 
sija Henrikin sanalla. 
Siitä koitui kouluonni 
Elias-poikasen osaksi. 
Oli varsin vaikeata 
ommella oma osansa, 
päivät pitkät pistätellä 
aina saumoja samoja. 
Toki totteli Elias, 
vaikka vastahankaisesti. 
Teki työtä käskettyä, 
mieli kirjan maailmoissa. 
Usein neulansa unohti, 
katsoi kauas ikkunasta. 
Silloinpa isä ärähti, 
vaati työlle vaikealle. 
Katsoi arkana Elias 
avuksensa Henrikkiä, 
Saikin silloin silmäniskun 
myötätuntoisen, ihanan. 
Jaksoi taasen rihma juosta, 
juoksi tiiman, juoksi toisen 
solmun viimeisen perästä 
kirjan kanssa kahden kesken. 

Kerranpa veli isonen 
uutta uskalsi puhua, 
lausui uskomattomia, 
ennusmerkkejä esitti. 
-Eipä kaikille elämä 
juokse kättä käyttämällä, 
eikä Paikkarin pesässä 
Elkallemme ensinkänä. 
Neulan, saksien sijasta 
Elkan on saatava lukea. 
Hautui siitä hauska tuuma, 
koitui koulussa oloksi, 
matkoinensa, mutkinensa, 
iloinensa, vaivoinensa.

Elias tohtorin takissa 

Lönnrotia, lääkäriä 
opinkäynyttä odotti 
sairashuone Helsingissä 
työhön tohtorin takissa, 
työhön ruttoisten tykönä, 
koleraisien kotona. 
Oli ruttorintamassa 
taistelu epätasaista, 
tauti vahva vastustaja, 
hoitokeinot kehnonlaiset. 
Ilo silloin itselläkin, 
lämmin tunne lääkärillä, 
kun säilyi elonkipinä, 
kuolo jätti, jäi elämä. 
Siitä joutui jo Elias 
avuksi avuttomalle, 
täältä lähtevän lähelle,
kumppaniksi kuolevalle. 

Miten uskalsi elellä
terve sairasten sijoilla, 
koleraisien kotona, 
kuolevien kumppanina? 
Elias uskoi niin kuin kansa
käden alla Kaikkivallan, 
uskoi, ettei tauti tartu, 
eikä ruttonen rupia 
ilman Luojan sallimatta, 
toimetta tosi Jumalan. 
Mutta tarttui kalman tauti, 
kaatui oljille Elias. 
Kolera kovatapainen, 
tuopa tauti tappavainen 
otti nuoren, otti vanhan, 
lähti vauras, kuin myös köyhä 
heiverössä Helsingissä, 
kaitaisessa kaupungissa, 
jossa jyysti kakkuansa 
tuhansia kymmenkunta, 
siinä herrat, siinä narrit, 
kaikki kaupungin asujat. 
Heistä sairastui satoja, 
sata kuoli, kohta kaksi. 

Oli Lönnrotin Elias, 
Fredrikin ja Riikan poika 
koleraisien keralla 
tuonen portille tulossa. 
Tarttui tauti, rupesi rutto, 
otti miehen outo kyyti. 
Mutta päivien perästä 
saipa sairas jo palata. 
Käänsi Luoja kohtalonsa, 
pyörsi kuolinpäätöksensä, 
säästi miehen mittavamman, 
säästi lämpimän sydämen. 
Joko katsoi kelvollista, 
joko pestasi parasta 
viedäksensä viitateille 
pitkin poikin heimomaille 
kun oli suurta suistumassa, 
kaunista katoamassa, 
laulut ylhät laantumassa, 
kultaisimmat kuolemassa? 

Joskopa joku tulisi 
tästä valkotakkisesta? 
On on paljon kieltäminen, 
kun on paljon vartijana, 
totta tultava unista 
laulun aarnivalkeoista, 
kummat olla kuulemassa 
laulajilta laatuisilta, 
kuulla Perttusen perintö, 
mahtavimman, mainituimman. 

Jätti lääkäri Elias 
kolmantena kolkatansa, 
taakse tautivuotehensa, 
oljen sänget sängyssänsä. 
Mutta oli mutkallista 
päästä takkinaulallensa, 
kun oli herra Helsingissä 
kuvernööri kulkemassa. 
Kolerata kontrolloitsi 
tullen sairasten tuvalle. 
Seisoi ymmällä Elias 
luona sänkylaatikkonsa, 
paidassansa paljasjalka, 
hieman polvin poikkinaisin. 
Kuuli kannusten kilinän, 
jopa välkähti kaluunat 
valtaherran vaeltaessa, 
Zakrevskisen saapuessa. 
Heitti hetkessä Elias, 
poika muuta pohtimatta 
viltin alle vikkelästi, 
sinne oljille omille. 
Saipa siihen jo Zakrevski 
sankka seurue perässä, 
katsoi kasvot kaikenlaiset, 
hikiset ja hiettömämmät, 
tummat sekä valkoisemmat, 
kovan taudin koskettamat. 
Katsoi olkikaukalolle, 
jolle oikaisi Elias. 
Kavahtipa kaulusherra, 
mustaviiksinen mutisi: 
- Jo on tuolle joutumassa, 
sija Tuonelan tuvilla, 
niin on muoto mustanlainen, 
hiilenkarvainen hipiä. 

Eipä tiennyt tarkastaja, 
koleraisten kontrolloija, 
että kulma kuuluisimman 
iho ihmeteltävimmän 
oli tumma tullessansa, 
nähty saunan lämpimässä. 
Väri oli Mustapää Matilta, 
isä Fredrikin isältä. 

Oli tarkastus ohitse, 
jäi vain voihkina jälelle. 
Tiellä ratsukot ravasi, 
miehet taakse katsomatta. 
Katsoi kauan ikkunasta, 
kuten poikana Elias. 
Sitten vaatenaulakolla 
sanoi kuoleman kokenut: 
- Olin tiiman tuonelassa, 
otan takkini takaisin.

Lönruti ja Siltti

Oli kaksi kielen miestä 
kynällänsä kyntämässä 
kirjasuomen peltomaalla, 
ani köyhällä aholla, 
jolla kieltämme kotoista 
valtakielet varjostivat.

Olipa toinen tunnetumpi, 
itse Lönrutin Elias,
toinen tuntemattomampi, 
Siltti Kilpinen nimeltä.
Oli Siltin Volmarilla
aateliset alkujuuret. 
Vaikka kasvoi kartanossa 
herraskaisissa oloissa, 
oli kuin Paikkarin Elias, 
samanlainen saapasjalka. 
Varttui ruotsipoikasesta 
suoraselkä suomalainen.

Miehet lääninlääkäreinä 
leipätyötänsä tekivät.
Oliko piiri pikkuruinen, 
ala tohtorin ajella?
Kokonainen Keski-Suomi 
oli Siltti Kilpisellä, 
taipaleita tiettömiä 
peninkulmat poikinensa.
Samoin Sammatin pojalla 
kaukaisella Kainun maalla.
Niin kuin itse Ilmarinen 
paljan varressa pajassa, 
niinpä kielikumppanukset 
sanaseppoina ahersi. 
Keksi heistä kumpainenkin 
sata uusia sanoja, 
jotka juurtuivat iäksi 
kirjasuomen peltomaahan.

Kieliseppo Sammatista 
aina ahjolla asusti. 
Mitä puuttui, sen sepitti, 
elvytteli entisiä, 
niitä kylveksi kynällä 
kirjasuomen siemeninä. 
Satamäärin on sanoja, 
tutuiksi tulleita tuhansin, 
jotka Lönrut löytöinänsä 
kansankielestä havaitsi, 
siirsi suomemme hyviksi,
kirjakielen kunnioiksi.
Muut kun kaikki kirjoittivat 
kynällä teräsnenällä, 
sulkapa Siltti-lääkärillä 
mustepullossa pulahti, 
se kun suihki sukkelasti,
jousti miehen mieltä myöten.
Niitä aina ukkelilla 
vesitölkissä tökötti.

Tuli virkaportahissa 
Siltti Kilpinen tutuksi. 
Niissä Suomi sorrettuna, 
ottolapsena oleksi.
Siltti, poika Pernasaaren, 
sotaherrojen sukua, 
otti miekan mieleisensä, 
perin pehmeäteräisen, 
voitti sulkakynällänsä 
ottelut epätasaiset.
Miekka pehmyt, pää terävä, 
sydän lämmin kättä käytti. 
Kirjoitti koko ikänsä,
läpi lääkärin elämän 
viran vaatimat raportit 
kielletyllä kielellämme. 
Moukaksipa morkkasivat, 
jotkut juntiksi julisti. 
Herrempäänsä herjasivat, 
parempaansa parjasivat. 
Siltti suomea rakasti, 
palvoi kieltä syrjittyä.

Hovikieli suomen kieli

Oppi Siltti suomen kielen 
Pernasaaren poikasena.
Sujui suomi vanhemmilta, 
äiti-Eevalta etenkin. 
Jos oli kieli, suomen kieli 
rakas Siltin Volmarille, 
oli maa ja kansakunta 
mainiointa maailmassa. 
Eli Siltti Suomen maalle 
töinensä ja toiminensa.

Syntyi Siltti Laukahassa, 
isän virkakartanossa.
Saipa kastekummiksensa
Aadolf Iivar Arwidssoonin, 
tulisilmän suomalaisen 
kirkkoherran pappilasta. 
Aatu valkolakkisena 
souteli Saravedellä.
Illan souti itseksensä,
mielen aaltoja asetti. 
Nousi Aatu aamusella 
saarnastuolin askelmaiset, 
vanttera vavahtamatta 
isän saarnantasijalle 
sana kallis kainalossa, 
siitä pätkät pään sisässä, 
selitykset selkäpiissä, 
ajatukset aivoissansa.
Kutoi saarnakangastansa 
sujuvalla sukkulalla, 
kääri kyynärät tukille 
loistavilla lahjoillansa. 

Ei hän tyhjiä puhunut, 
seinähirsille sanonut, 
noudatteli nuorta mieltä,
sykettä oman sydämen.
Alas astui Aatu Iivar,
eikäpä enemmin noussut.

Oli Aatu Iivarilla
ohjelma omatekoinen,
jolla nukkuvat herätti, 
torkkuvia toinnutteli. 
Tuopa juureva julisti,
veljellisesti vetosi:
-Ruotsalaisia ei olla, 
venäläisiksi ei tulla, 
suomalaisia olemme 
täällä pohjalla omalla.

Kerran kymmenvuotisena 
Pernasaaren kirkassilmä,
kirkassilmä suu vakava
Arwidssoonin kummipoika 
löi kuin sattuva salama 
äiti-Eevan ällikällä. 
Sanoi leikkinsä lomassa:
-Kuule äiti kumma juttu, 
hovikieli suomen kieli 
kerran meillä on oleva.
Säikähtipä äiti-Eeva, 
sanatonna katsoi, katsoi.
-Mitä lausut lapsi rukka, 
oli ainoat sanansa 
tuosta lapsen lausumasta, 
oudosta otaksumasta.

Haastoi poika Pernasaaren, 
kuten kaukaiset profeetat. 
Puhui suulla suuremmalla 
vallan uskomattomia. 
Kului vain satasen vuotta, 
sattui sitten kuin sadussa, 
tahi Piplian sivulla 
kaukaisessa Kaananissa.

Nousi kansa uskalikko 
kahleriimut katkomalla.
Kääntyi lehti historjassa 
kamarallansa karulla. 
Ruostui ensin Ruotsi-laiva, 
nosti ankkurin Venäjä. 
Loppui keikat keisarilta,
herranpäivät Helsingissä. 
Suomi silmiä avasi, 
toinnutteli tokkurasta. 
Omin kourin ruorissansa 
tunnusteli purjetuulta 
sata vuotta varhaisemmin
Arwidssoonin aikataulun. 
Lapsen hauska haastaminen, 
enne kummipoikasensa, 
kirkassilmän, suun vakavan 
oli totta onnekasta.

Wolmar valkolakkisena
laukahaistansa lateli.
Kutsui Keski-Suomeansa 
Ylimoaksi ylhäiseksi. 
Sillä weänsi wäitöksensä 
suomiuskoisten lumoksi, 
mutta keikarinoloiset
hienokselta hirnakoitsi.

Kuuli Wolmar kummistansa, 
kättä löivät Tukholmassa. 
Näki painetut sanansa,
jäähtymättömät, jämerät. 
Niitä vieras virkavalta 
katsoi alta kulmiensa, 
kunnes hääti häirikkönä 
miehen maastansa omasta.
Maksoi kuumista sanoista, 
niistä maksoi maanpaossa 
Aatu Iivari ikänsä 
saamatta Saravedelle.
Sillä siivet leikkasivat,
saksivat sanasepolta, 
vaan ei kuumilta sanoilta, 
lentäviltä lausehilta.
Tulipa tulisanoista 
kummipoikansa povessa 
oras vallan oivallinen, 
kasvu kaikeksi iäksi.

Keski-Suomi

Savu siellä, toinen täällä 
sangen kaukana saloilla. 
Oli pirteillä sijansa 
niin kuin kynnen raapaisuina.
Siellä sitkeät asujat 
Keski-Suomea kesytti.
Jotkut pirtin pikkuruisen
loivat taatuksi taloksi 
mäelle kylän aluksi 
tiettömälle taipalelle 
konttiselkäisten kävellä, 
pitkospuita pistätellä.
Siellä peltotilkkusia 
viljakasvit vierastivat, 
siellä kun hiipi köyhän kauhu,
halla usvahattuinensa. 
Siellä harvoin selvän leivän 
köyhä söi koko ikänsä, 
ainut kyytinsä kylälle 
purilailla kirkkomaahan.
Vaati sitten valtasuonet 
Keski-Suomessa sijansa. 
Ratasteitä raivasivat 
virkapostin viemiseksi. 
Häme härkämaiseminsa
jopa siirrähti lähemmä. 
Vaaksan Vaasakin likeni 
mennä tietä markkinoille.
Meni tervat terhakasti,
tuli suolat sukkelasti 
helpommin hevosjonossa
peninkulmien kulussa.

Vaati sitten valtaväylät 
kievareita kiertäjille, 
talot matkan taittajille,
tallit huoata hevosten,
Näki oudot, kuuli kummat
siellä korpien eläjä,
röökynöitä röyhelöissä,
herroja hepenissänsä, 
teki totta postin torvi, 
paimentorvea paremmin. 
Raikkui tuolla, raikkui täällä, 
vuoret kalliot kajahti. 
Soitti niin kuin Pipliassa 
Joosua muurilla Jerikon,
Eikä ollut pienin ihme 
käydä käymälän ovella.
Itse kyykyt kyyristellyt
tunkiolla taivasalla, 
näki penkin reikinensä, 
kamarin katonalaisen
istuskella yksinänsä
tahi ystävän keralla.

Jyväskansa kaupunkinsa 
järven rannalle rakensi. 
Pätkä Vaasan postitietä, 
parvi pikkuinen taloja, 
värkit kaupungin vähäisen, 
väki puolisen tuhatta.
Oli kirkko kaupungissa, 
kirkko kirkkoherratonna,
kappelinen kansan tulla 
kappalaisensa keralla. 

Oli tontti koulun nousta, 
tontti tyhjä tykkänänsä.

Yksin vartoi vankihuone,
ainut julkinen rakennus. 
Schildt sen risti vankilaksi 
oman päänsä päätöksellä. 
Pani pikkuista paremman
nimen tuomitun tuvalle, 
jossa olla kantamassa 
ristin rikkomuksestansa.

Yksin katsoi kaakinpylväs
Mäki-Mattisen mäellä. 
Sinne piiskansa kipeät 
kesät kasvatti Lutakko 
sääskiparvet seuranansa,
itikat itkuvirsinensä.
Jos vain nuurui nurkassansa 
Jyväskaupungin asuja, 
eipä ollut saapusalla 
sairashuone sairastella. 
Sai vain Vaasassa apua
matkan mittavan takana.
Kun tuli sairasten tupanen, 
Jyväskansalle omansa, 
heti sille Siltti heitti 
nimen mielensä mukaisen, 
sairashuonetta paremman, 
senpä risti sairaalaksi.
Kun sai rantamaisemansa 
Jyväskansa kaupungiksi, 
lähti sinne lääkäriksi 
nuori kiltti Kilpis-Wolmar, 
uupumaton uurastaja 
vuosikymmenten kulussa.
Tiesi keskisuomalaiset 
kaikki lääkärin omansa, 
Ähtärissä, ääripäässä, 
Viitasaarella samaten, 
kaikki kangasniemeläiset,
Jämsän äijät ämminensä. 
Tunsi kansa Kilpis-miehen, 
kasvoistansa, korvakuuloin 
kautta Siltin läänin suuren,
pitäjissä pitkin poikin 
myötätuntoisen tulijan, 
virkamatkojen tekijän, 
rokotusten tarkastajan, 
kuntalaisten kuuntelijan.

Onpa lantilla tarina,
pennien pesämunalla. 
Oli kirkas, kiiltäväinen, 
hopeainen, hohtavainen 
viisikolmattakolikko, 
pennisten pesämunanen, 
jolla suorin Schildtin maksun, 
taksansa tavanomaisen. 
Raha vaarin kukkarossa, 
raha muorin liinasessa, 
kunnes keskisuomalaiset 
kolikon siltiksi nimesi. 
Siltti vaarin kukkarossa, 
siltti muorin liinasessa,
Schildtin taksa säntillinen 
läpi lääkärin elämän.
Jättipä oman osansa, 
ratki köyhälle rahansa, 
antoi vielä viemiseksi
rohdon köyhälle rahatta.

Schildt, hän Suomea rakasti, 
Ylimoatansa ylisti.
Tunsi kansan kaikkinensa, 
iloinensa, vaivoinensa. 
Eli niin kuin yksi heistä, 
vaikka tausta aatelinen.

Kun jäi äijän virkatoimet, 
rakastetun, rahvasmaisen, 
kuului kärryjen kolina, 
kolkanlahtisten taholta 
Kiiri myötäiset kovemmin, 
vastaisissa vaimeammin. 
Tuli kyytiä kysyvät, 
matkalaiset kirkonmäeltä. 
Lähti toinenkin hevonen, 
kun ei yksi kyllin ollut, 
eikä kahta kolmannetta 
tiellä juhlatunnelmassa 
lähetystön lähtiessä
Jyväskansan kaupungille.

Meni uskotut ukolle, 
tykö työstä lähtevälle 
salomailta Saarijärven 
kärrykuormin kiitoksille. 
Ajelivat arvokkaasti 
keväisissä maisemissa 
läpi koivikot koreat, 
alla läikät Lannevettä.
Huusi kuovi pellon yllä 
kevätvärssynsä väkevät, 
toisti ihmisen ikävän 
täällä taivon kannen alla.
Kohta sitten naurahdukset 
helapäiset pärskähteli. 
Ukko uuttera puhutti, 
Kilpislääkär kerrotutti, 
saman kun tien hän taivalteli 
hattu keppinsä nenässä, 
laski kaikki askelensa 
virstanpylvästen välillä. 
Häntä sääli ikkunassa 
emännäinen itseksensä:

-Voipa tuota tohtoria, 
meijän Siltti-lääkäriä, 
kun on virstan vääntäjänä 
peninkulmat kulkemassa 
lääkärlaukku olkapäällä, 
helle suuta kuivamassa.
Suotta muori surkutteli, 
Siltin vaivoja valitti.
Siinä Kilpinen vaelsi 
halustansa hauskan matkan. 
Tuli tarkastukseltansa, 
kaartilaiset katsomasta, 
pani renkinsä edelle 
hevosella helpommasti, 
tuli itse jälkipuolin 
kerran yöpyen välillä, 
puhutteli poikasia,
koirille nimiä keksi.
Ajoi juhlatunnelmassa 
pitäjän puolesta puhujat 
Siltin portista sisälle, 
Kilpiselle kiitoksille. 
Häntä ystävälliseksi 
saarijärviset ylisti.

Meni Siltti aikanansa 
niin kuin ihmiset menevät, 
Jätti jäljelle sanansa, 
keksintönsä kelvolliset,
jotka suussa suomalaisten, 
sekä aivoissa asuvat 
kysymättä kenpä keksi, 
kuka ensiksi esitti 
kirjakielemme sanoiksi, 
aukkopaikkojen avuiksi.

Lönruti ja Siltti 
Jyväskaupunnissa

Lähti Lönrut läänillensä 
määränpäänänsä Kajaani. 
Lahtis-laivalla ajeli 
Päijännettä päästä päähän,
Lahtis matkansa lopulla 
Äijälän salmessa älähti, 
Jyväsjärvellä jylähti, 
sitten laiva laiturissa.
Kävi kuulu konttiherra 
Jyväskaupunnin katua, 
tuiki tuntemattomana 
saapasjalka saattajatta, 
kiersi Kauppiksen lätäköt, 
läjät markkinahevosten, 
kunnes kutsui Siltin portti 
mennä ystävän pihalle.
Tilda-rouva tietämättä, 
Lönrutia tuntematta 
neuvoi paikaksi pakarin,
tupasen pihan perällä 
odotella oudon miehen, 
kunnes tohtori tulisi.

Tohtoritpa toisiansa 
tovin päästä tervehtivät, 
sylipainiksi panivat,
iloissansa istahtivat.
Oli kuoma kumpainenkin 
kynänikkari etevä, 
suomen puolesta puhuja 
teoissansa, toimissansa. 
Istui veikot vieretysten 
uunipenkillä pakarin. 
Tuoksui yllä tuore leipä, 
varras herkkuja katossa.,. 
Varras, niin kuin vartijana 
reikäsilmin katsomassa, 
mikä lie äijä miehiänsä, 
kuka kumppani isännän, 
puhuvatko puut ja heinät, 
vaiko antoisat asiat.

Vieras vaateparrellansa 
Siltin huomion herätti. 
Sitä katsoi silmillänsä, 
sitten suullansa saneli:
-On on sarmi sarkatakki 
ylimmällä ystävällä. 
Tuopa on kaunis kaupunnissa, 
lämmin läänillä ajella. 
Kysyn varsin varmemmaksi, 
kuka saksi, kenpä neuloi?
Sanoi Karjalan kävijä, 
laulattaja lasketteli 
virran verkkaisen tavalla, 
varsin vaatimattomasti:
-Takki on omatekoinen 
saama Sammatin tuvassa.
Sanoi kiltti Kilpis-Volmar, 
kaupuntinsa kuulu viisas:
-Harsit haavat Kainun maalla, 
puukonpistot pohjoisessa, 
takin ennätät tekaista 
etelässä käydessäsi.
Mitat annoin jo minäkin, 
vaivasinpa vaatturia. 
Vaate on jo vaatturilla, 
sarka saksiniekkasella.

Katsoi Lönrut Volmaria. 
Piti pitkätukkaisesta 
suomipellon kyntäjästä, 
hiukan hassusta ukosta. 
Mietti uutta kuulemaansa, 
vatvoskeli vaatturia. 
Keksi siitä keskustella, 
sitä Silttikin odotti, 
Antoi merkkiä aluksi 
jutun juureksi Elias:

-Kuulin uutta utsimatta, 
sanan sattuvan totesin. 
Onpa varttunut varasi, 
sanat suomiarkussasi.
Siltti vyötti röijyänsä, 
sitoi vaatetta sinistä, 
varusti vuosien ikäistä
hamppunuoran pätkäsellä. 
Elias piippua piteli. 
kukkaroa kutkutteli,
kopan täytettä keräsi, 
viihdykettänsä viritti. 
Hetken tullen Siltti heitti, 
kannanottoa odotti:

-Onko varsin vaatturini, 
äsken saamani sananen 
kunnollinen kuultavaksi, 
suulla lausua sulava, 
ettei koske korviasi, 
heitä kieltä kiemuralle? 

Katsoi Lönrut Kilpis-miestä 
ylen ystävällisesti. 
Lausui laatu laulattaja, 
isä eepoksen esitti:
-Onpa siinä oivallusta, 
keksintöä kelvollista. 
Olen valmis vaatturiksi, 
kunhan saksin sarkahousut. 
Muut lie vielä räätäleitä, 
sitä vanhat vaatinevat. 
Onko muutakin muhinut, 
itänyt isännän päässä?

Oli muutakin muhinut 
Keski-Suomen keksijällä. 
sekä pientä että suurta, 
ylilettä yllin kyllin. 
Ylile on yksi niistä 
Siltin luomista sanoista, 
jotka jäi kuin Jämsän äijä, 
yksin syntyi, yksin kuoli.
Suori Siltti suortuvia, 
vatvoi viisipiikkisellä, 
antoi hoivan ainokaisen 
komealle kuontalolle. 
Kun oli vieraita tulossa.
Saipa solmia Matilda 
nauhasta soman rusetin 
alle aataminomenan, 
kaulallensa kaunistuksen 
arkiröijylle avuksi.

Kalevalan suuri kaunis, 
itse Lönrutin Elias 
muista vielä muistutteli 
idätyksistä isännän.
Volmar Styrbjörn vastaeli, 
hiukan empien esitti:
-Kun sai vaatturi-sananen 
suosiosi suurenmoisen, 
liekö toinen toista maata, 
sinoniimi suutarille, 
kysyn kielimestarilta, 
ajatusta auktorilta 
tästä pääni päätelmästä, 
aivohomman ansiosta:
Soma on työnsä suutarilla, 
keinot kenkämestarilla, 
pikilangan pistäjällä. 
Kutsun häntä kenkuriksi.
Mitä suutari sanoisi, 
mitäpä sinä, Elias?

Tuli pieni tuuman paikka, 
hetki hiljaista oloa. 
Tuntui uuni kuuntelevan, 
varras vierasta vakoili, 
nauttisiko nauramalla, 
vaiko tyynenä pysyisi 
sanan hauskan kuultuansa, 
kieliherkun Kilpiselta.

Pysyi tyynenä Elias, 
aprikoitsi ankarasti 
vastausta vaikeata 
Siltin luomasta sanasta, 
vähän väärästä vaosta, 
pikkuisesta pielloksesta 
suomipellon kynnännässä, 
sanan saannissa arassa. 
Lausui viimein lauhkeasti, 
sanoi sauhujen lomassa:

-En ole suutarin sukua, 
eikä neuvoni vakava. 
Suutari on suuri herra, 
sekä arka arvostansa. 
Kun koetat kepillä jäätä, 
kautta rannan, kuomaseni,
suosittelet suutarille 
keksimääsi kenkuria, 
jos ei hihnalla hipaise, 
eikä pistä naskalilla, 
kenkuri on kelvollinen, 
ehkä suutari parempi.

Kuului kapsetta kavion, 
hirnui Siltin Silkkimusta. 
Rouva helmoja kokosi 
pihan poikki tullessansa.
Näki kummia Matilda, 
kuuli vielä kummempia.

Urpo Nuorva, Jyväskylä 1998


Vienan Karjalan Ystävät ry:n sivuille
Runorumpu -teos



Saapasjalka Sammatista

Tänä vuosituhannen viimeisenä vuotena, Elias, on jälkimmäisen Kalevalasi ikä sataviisikymmentä vuotta. Viisi sukupolvea sitä on lukenut. Mutta mitenkähän sen lukemisen kanssa kaiken kaikkiaan on? Muuttuukohan se lukemattakin se hyvä kirja viisauksineen suomalaiseksi sivistykseksi?

Kajaanissapa on nimellesi pyhitetty instituutti, Elias. Siellä sinusta kuuluu äskettäin tehdyn väitöskirja, Elias Lönnrot Kainuun ja Karjalan parantajana. Mitähän tuollaisesta osaksesi tulleesta huomiosta sanoisit? Niille pojille, jotka sinua merkkipäivänäsi kultatuolissa kanneksivat, lausuit painavat sanasi: So so pojat, laskekaahan jo alas. Ei paska punniten parane.

Tarkastettavaksi esitetystä väitöskirjasta kuulutti maan valtalehti. Vaaksan korkuisessa ja puolentoista levyisessä referaatissa painotettiin sellaisia ominaisuuksiasi, joita yleensä tunnetaan vain vähän tai ei ollenkaan. Tutkija kertoo, että Kalevalavuotenasi 1835 panit viinaan sata ruplaa. Lehmiksi muutettuna tuo raha olisi tehnyt viisi sarvipäätä tai nupoa. Ominaisuuksiesi esittely jatkuu tutkimustiedolla, että sinulla oli kajaaninvuosinasi kolmekymmentäviisi naissuhdetta. Vuonna l837 on nimesi kohdalle rippikirjaan viety tytär Maria Stina. Siitä merkinnästä kyllä tutkija päättelee, että se voisi olla kirjaanviejän, pastorin, lipsahdus (eikä sinun).

Muistan tässä sinua ja sanomistasi: -Kyllä saisi maailma ainakin kolmeen kertaan mennä nurinniskoin ennenkuin minulta uni menisi.

Oli sinulla kaksi Mariaa, Elias. Heistä ensimmäinen, vaimosi, kuoli lähes kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Saatoit hänet Nurmijärven kirkkomaahan kuten nurmijärviset leskeksi jääneet isäntämiehet vaimonsa saattoivat. Istuit suitsissa hänen arkkunsa kannella. Sitten kuoli jälkimmäinen Mariasi, tyttäresi, sitten Elina sitten Thekla. Sinulle jäi kuitenkin Ida.

Lohdutit Runebergeja heidän kohtaloissaan. Samoin August Ahlqvistia. Kaksi hänen poikaansa oli kuollut, molemmat samana päivänä.Tämä oli kärsimysten maailma, on nyt ja niin kai edelleenkin on. Mutta sinä olit, ja Kalevala on. Se on nyt 150 vuoden ikäinen. Siitä ja sinusta olen tehnyt juhlalaulun.

Urpo Nuorva