Eino Leinon runoja, olkaa hyvä:

Minä

1.

Minä oli alussa.

Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.

Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.

Muut on muotoja: sisällys
ylin vaan on yhteisjärki.

2.

Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!

Väärin ne sanovat, jotka
itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta, voitat,
minkä alhaista, alenet.

Pyhä on yksilön perintö.

Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!

3.

Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.

Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
Minä oli alussa.

Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.

Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.

Muut on muotoja: sisällys
ylin vaan on yhteisjärki.

2.

Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!

Väärin ne sanovat, jotka
itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta, voitat,
minkä alhaista, alenet.

Pyhä on yksilön perintö.

Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!

3.

Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.

Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
nousten nostat taivonkantta.
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.

Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.

4.

Laki ollos itsellesi.

Mieti, mik' on sulle hyvä,
tuumi, mik' on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.

Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän.

(Eino Leino: Kootut runot (1896-1925))

TALVEN TAIKA

Vitkaan, vitkaan päivät harmaat
kangastuvat kuolon yöstä,
haaveet haihtuneet on armaat,
riemu rientää yksin työstä;
poiss' on elon päivänpuoli,
eessä pitkä leipähuoli,
arkitointen askartelu;
lomaan joku laulun lelu.

Maa on nuori saapa nurmeen,
heilimöivä hengen aika;
keltä järki jääti hurmeen,
hälle jäi vaan talven taika:
vähä on vääryys ihmisien,
suuri julmuus jumalien,
suurempi kuin taivaan armo
tammikuisen tahdon tarmo.

(Eino Leino: Kootut runot (1896-1925))

IHALEMPI

Tuo oli tytti Päivölässä
Ihalempi, maammon impi,
mansikka hyvien maiden,
Herran lehtojen hedelmä;
meni karjahan kesällä,
ei tullut takaisin tytti.

Läksi veikko vieremähän. -
Hiidet virvoja viritti. -
"Kunne sorruit kurja sisko?" -
Poika soille portahaksi.

Läksi taatto tietämähän. -
Hiidet virvoja viritti. -
"Kuhun kuljit tyhmä tyttö?" -
Taatto Kalman kartanoihin.

Läksi äiti etsimähän. -
Hiidet virvoja viritti. -
"Missä mielitiettyseni?" -
Äiti taivahan taloihin.

Saatteli sanan Ukolle:
"Haihtui tieltä tuiretuinen."

Läksi Luoja löytämähän. -
Hiidet virvoja viritti. -
"Kussa kuljet Herran kulta?" -
Sammui kaikki Hiiden virvat.

Istui impi maammon marja
hettehellä heiluvalla;
kysyi julkinen Jumala:
"Miksi poskesi palavat?"

Vastasi valio korven:
"Kulki pilvi taivon kantta,
päivä pilveä punasi,
siitä syttyi poskipääni."

Sanoi Taatto taivahainen:
"Miksi silmäsi vesissä?"

Virkkoi vieno metsän viemä:
"Lankesi kedolle kaste,
madot kiilto-kimmeltivät,
siitä silmäni kihosi."

Tutki Tuomari sydänten:
"Miks povesi polttelevi?"

Salon arka noin saneli:
"Tähti kultainen putosi
läikkyvähän lähtehesen,
siitä syömeni värähti."

Jo julisti hyvä Jumala:
"Kun lie pilvi kulkenunna,
olet tytti pilven tytti,
kun lie kaste langennunna,
olet siunattu kaponen,
kun lie pudonnut tähti,
olet tähden synnyttävä,
sankarin sotasukuisen,
miehen suuren, miekka-lemmen."

Sanoi, nosti noutamansa
ylimmäiselle sijalle,
ylimmäisen pilven päälle.

Kokoelmasta Helkavirsiä

Kesäkantaatti

1. Näky mereltä

Haaksi merta kyntelevi.

Helmasta meren sinisen
kaukotornit kangastuvat
paisteessa suvisen päivän;
virkahti tulija vieras:
"Lienevät tupia tuulen,
pilvilinnan liepehiä."

Lausahti tulija tuttu:
"Varro, vierimme lähemmä!"

Helmasta meren sinisen
päädyt korkeat kohosi
keskeltä kesäisten puiden;
outo tuota tuumimahan:
"Ken pani palatsit tänne
maille pohjan pakkasien?"

Kotiin-saapuja sanovi:
"Laskemmepa laiturihin!"

Laski laiva laiturihin,
kaupunki etehen aukes,
liike kaunis ja iloinen;
mietti miesi muukalainen:
"Mistä on Lappi kullat saanut,
Suomi kirkkahat hopeat?"

Tiesi maan oman asukas:
"Takoi kaikki kansan tarmo."

2. Suomen taru

Kertoi hän tarun totisen,
tarun kumman
kuulla miehen muukalaisen
kansasta välillä vetten,
maasta hallan,
mahdista sanan ja taian.

Kansan kohtalot kuvasi,
taistokaudet,
kurjuudet alinomaiset,
kunnes paistoi päivä hengen,
armo-luojat
antoivat ajan paremman.

Rauha siitti siunausta,
tarmo takoi,
rakkaus teki tehoa,
maa varttui, levisi leipä,
Suomen hongat
tulivat tueksi Suomen.

Hoiti korpi heimoansa,
Suomen kosket
luomislaulua kohisi,
saip' on pyörät pyörimähän,
kauppa kasvoi,
kirposi kipinät sähkön.

Tuosta työn virsi virisi,
loihtulaulu
noususta sorean Suomen,
kansan nuoren kasvannasta,
pää-kylästä
nenässä utuisen niemen.




Suomen linna
(Prologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan
Suomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917)

Turja, tuulien kuningas,
puki päälle vainopaidan,
suki varsansa valion,
huuti heimolle vihurin:
"Hoi, miehet, ulos urohot,
läkkän kaikki katsomahan
Suomen peltojen periä,
liepeitä Suvannon linnan!"

Pakkanen, Puhurin poika,
iski kahta kämmentänsä,
tempasi teräskurikan:
"Siispä saamme nyt tapella!"

Routa, ruhtinas nevojen,
nuoremmalle noin nimesi:
"Viel' älä liikoja iloitse,
eessä on tuhannet turmat!"

Toki suorivat sotahan
nuo sulhot sumean Pohjan,
sata kuuraista urosta,
tuhat miestä tuurallista;
kussa kulki Turja tuima,
kypärät kyventä iski,
raaka raikui Talven taika,
soi säilät revontulien.

Se oli suuri Suomen linna,
Kalevan kuningaslinna,
alla kuusen kukkalatvan,
päivänpuolella mäkeä.

Kaleva, kuuluisa kuningas,
itse istui ikkunassa,
näki saartavat salamat,
lausui päästä pöytälaudan:
"Vainovalkeat palavi
etäisellä Pohjan puolla!"

Liikkuvat liki jo linnan
nuo peikot pimeän Pohjan,
katselevat, kuuntelevat,
sydän on sisälle syöstä:
"Kaikki on unessa kansa,
surma Auringon suvulle!"

Routa, ruhtinas nevojen,
nuoremmille noin nimesi:
"Saattavat salata meiltä
miehiänsä, miekkojansa!"

Toki ryhtyi rynnäkköhön
tuo väki väkevän Turjan,
vinkuivat Vihurin nuolet,
paukkui Pakkasen kurikka,
kovin lauloi Lappi laaja,
Halla harmaja saneli,
murtui muurit Päivän lasten,
linna Auringon aleni.

Kaleva, kuuluisa kuningas,
näki jo turmansa tulevan,
sinkosi sanan salaman
päästä pitkän linnansillan:
"Nousemme norosta kerran,
alta turpehen tulemme!"

Sortui jo sorahan linna,
kera kaatui kansan kaiken,
Auringon heleän heimon,
juuren, juuttaman jumalten.

Vuossadat samosi, kukki
kummulla viherjä viita,
nurmi peitti nukkuvaiset,
turve turpehen alaiset,
vain joku kävijä outo
kuuli kummia sanoja
maasta muinen mahtavasta,
kansasta perillä Pohjan,
joka uskoi Aurinkohon
yönkin yltyvän uhalla,
kesähän keskellä kinosten,
mahtihin manalle mennen.

Kansan kannel jäi jälelle
liki suuren Suomen linnan,
alle kuusen kukkalatvan,
päivänpuolelle mäkeä.

Tuo päreä Päivän poika
kulki tietä kuusipuista,
istahti ilokivelle,
käänti kanteleen kätehen:
"Siis mitä minulle kerrot,
soitto menneiden kesien?"

Puhui kannel puusta tehty:
"Kerron itsesi ihanan,
laulan sulle Päivän laulun."

Tuo päreä Päivän poika,
pani sormet soittamahan,
laaja laikkui Väinön laulu,
virsi Auringon virisi;
kuni soitti Päivän poika,
sini sankarit heräsi,
loimusi väkevä loihtu,
kummut kuolleiden kumisi.

Tuo päreä Päivän poika
se vielä enemmän soitti,
kilvet maan alta kilahti,
kalvat kalskui Tuonelalta,
nousit maasta maan-venyjät,
tulivat turpehen alaiset,
sulhot hirnuvan hevosen,
neitsehet heleän helman.

Tuo päreä Päivän poika
sekä soitti että lauloi,
lakosi viherjä viita,
siirtyi sammal vuossatojen,
pyhät kaartui pylvähistöt
kantta taivahan tavaten,
seisoi seinät Suomen linnan
kuin pielet pihalla Luojan.
Kaikui mahti maan povesta:
"Nyt me nousemme, tulemme,
nyt on hetki Päivän heimon!"

Toinen raikui taivahalta:
"On nyt hetki Hengen iskun,
tuokio valon vasaman!"

Turja, tuulien kuningas,
Pakkanen, Puhurin poika,
Routa, ruhtinas nevojen,
kaikki tuota kauhistuivat:
"Mittyinen tämä on kansa,
tulevi Tuonelta takaisin,
Tiedon tapparat tanassa,
kilvessänsä kuolon-kirjat?"

Jumahti Jumalan kannel:
"Se on kansa kaikkivoipa
uskossa esi-isien,
heimo huomenen huminan
sekä illan himmenevän!"

Teki työnsä, tiesi tiensä,
jätti kansojen merehen
Väinämön venehen jäljen.

(Eino Leino: Kootut runot (1896-1925)

Takaisin etusivulle