| Sataviisi
suomalaista säettä - Talvisodan kronikka Katsoi kerran suomalaiset kesän kaiken kummissansa pilveä pimeänlaista, vaarua varoittavaista. Oli kuin ukkonen tulossa, ilma ilkeä idästä. Huolin heinät korjasivat, huolin niittivät elonsa. Aina ukkonen takana päiviä pimittämässä yöllä unta sotkemassa. Oli mikkeli ovella syksyn synkeän kulussa. Silloin Moskova molotti, huusi pitkin piipunvartta: -Shlusaize Finlandijjee’e! Hoi, te herrat Helsingissä, naapurit rajan takana! Oisi pikkuisen pitoja yhden pöydän ympärillä! Säikähtivät suomalaiset, syti kylmä selkäpiitä. Haastoi huolin Paasikivi: -Pakko on pidoissa käydä, vastoin mieltä Moskovassa alla sirpin ja vasaran. Veisti entinen Venäjä, paiski partansa sisästä: -Raja on rappujen edessä, Leningradin laitamalla. Meille kannas Karjalasta, sekä saaret Suomenlahden! Paasikivi painokkaasti sanojansa sommitteli: -Juuret kansan karjalaisen ovat maassansa omassa. Ei käy kansa konnultansa, muukalaiseksi murene. Väänsi viiksiä Venäjä pieni kun pidot pilasi isommalle inttämällä, sovinnolla sortumatta. Karjui kahta kauheammin kelmi, entinen venäjä: -Ei oisi otettu ilman, teiltä maata markatonta. Kun ette hyvällä anna, pakko ottaa on pahalla. Yks’ on heitto, Helsingissä, toinen, Oulussa olemme! Sääli pientä pistäminen, Pohjanlahti on rajaksi. Muuttui kaupat mustemmiksi, pidot torjutut toraksi. Lähti luodit luistamahan, lähti pommit poikimahan, sirpalet sikiämähän, teräs taudiksi rupesi. Leikkoi ilman lentokone, pahat pilviksi eneni, tykit ampui ankarasti, pauhoi panssarit kamalat. Kaatui kuuset kummultansa, kaikki männiköt mäeltä. Talot soihtuina savusi, kyläraukat raunioina. Tuli valtava Venäjä, sorti portit pois rajalta, otti maata markatonta, markatonta, ruplatonta. Miehet saatua sanasen tuli kaikki käskemättä rauhanrikkomasijoille. Tuli kyntäjät kyliltä, kaulusherrat kaupungeista, porvarit, poroeläjät, kommunistitkin kovimmat tulvan suuren tukkijoiksi. Kansa, vaaran vaaniessa torat entiset unohti, hädän hetkellä heräsi, valpastuen vartijaksi. Valvoi miehet vaate päällä pakkashangessa palellen, kuolo aina kumppanina. Rivit harveni rutosti, vuoti verta viikkokaudet, kunnes maalis maalle koitti, käänsi Luoja kohtalomme, tukkeni tuhoisa tulva. Suku vaan ei suomalainen huutolaiseksi huvennut. Nousi päivä noille maille, Luoja lämpimän lähetti. Eipä silmä Karjalassa lunta puhdasta tavannut talvisodan tanterilla, kuolonpaikoilla kovilla. Silmät silkoissa vesissä lausui päivä lauhkeasti: Ole aika armollinen, päästä päivistä pahoista kärsivät, kovaosaiset. Itken poikia poloja, Suren Suomen kaatuneita, verta vierasten valitan. Tule aika onnellinen, auta maata armollasi, ettei rauha raukeaisi, eikä sortuisi sovinto suloisessa Suomenmaassa, alla kasvojen Jumalan. Urpo Nuorva, Jyväskylä Julkaistu 1999 Runorumpu teoksessa |