Jyskyjärven taika

Kymmenettä vuotta, vaan en vasta kymmenettä kertaa vierailin Jyskyjärvellä toukokuun alussa vuonna 2002. Ja taas olen ihmeissäni. Missä muualla saa tämmöisiä valokuvia ilman, että yrittää edes sen kummemmin kuvata? Kunhan vain pitää kameraa mukana muun puuhan ohessa. Tälläkin reissulla keskityin enemmän opettamiseen ja opastamiseen sekä neljän tunnin videonauhan koostamiseen. Muutama rulla tuli kuvattua kevättä. Ja ruuduissa on mielestäni taas taikuutta. Jyskyjärven salaperäistä taikuutta.

 Ei se kesän touhukas idylli ole muuta kuin naisen hymy Karjalan monilla kasvoilla. Kun Karjala hiljenee sydäntalvella alkaa kuulla tarinoita, ja kun Karjala valmistautuu kevääseen on se suurempi juhla kuin meillä Suomessa, vaikka ei sitä juhlitakaan. Mutta tarinoita on kaikkialla, vaikka tämä maa, sen laulajat ja tarinankertojat on julistettu kuolleiksi monissa juhlapuheissa, joissa on nostettu maljoja muulle kuin Karjalalle.

Mutta täällä se Karjala on yhä. Jos ei usko voi tulla katsomaan.

Karjala, jonka löydät voi olla hyvin erilainen kuin odotustesi summa. Se voi olla vastenmielinen, värikäs, harmaa, ruma, köyhä, tyytyväinen, venäläinen, karjalainen, kaunis, runollinen, epäkohtelias, murhattu, surullinen, iloinen, hauska, vieraanvarainen, kiehtova, kaikkensa antava, puhelias tai puhumaton. Mutta aito se on. Ja järkyttävä.

Siellä tuoksuu elämä – paska, savu, metsä, puhdas heinä ja puhe. Karjalassa viitataan kintaalla ja puhutaan paljon – tai ollaan hiljaa. Karjalassa kuunnellaan tarinoita. Tuulesta temmattuja ja tosia. Havusta tervaan tarttuneita ja metsästä tulleita. Niitä ei ole vielä pesty pois. Ne odottavat tulijaa viimeistään kylyn hämärissä.

Pitää olla vähän lapsellinen viihtyäkseen mutkattomien karjalaisten seurassa, jotka sanovat mitä ajattelevat. Turhantärkeät ihmiset eivät täällä viihdy, sillä tärkeys ja turhuus ovat täällä erillisiä asioita. Toisaalta nämä tärkeät ihmiset arvostavat kaikkia ihmisiä, ja heidän vieraanvaraisuutensa sulattaa turhankin jään.

Vasta viikkoa aiemmin Tshirkka-Kemijoki oli päässyt jääkahleistaan. Illalla aurinko laski punaisempana kuin koskaan maalauksellisten pilvien käsien alle. Pystyykö valo tästä enää paranemaan? Näitä asioita olen miettinyt ennenkin. Viikon päästä 3.6. 2002 istun taas Jyskyjärven rantatörmällä kuuntelemassa  tarinoita ja kokemassa auringonlaskun kuoleman. Silloin elämä ei jätä minua hetkeksikään rauhaan.

Toukokuun lopulla 2002 Petri Niikko